Kirjoitin joskus, kauan kauan sitten, artikkelin siitä, miten ylittää kolmenkympin kriisi.
Tuossa iässä tärkeä kehitystehtävä on siirtyä kuluttajasta tuottajaksi. Siinä vastaanottamisen sijaan on tullut aika tuottaa oman työn kautta jotain muille kulutettavaksi. Tuottaminen voi olla melkein mitä tahansa: asiakaskohtaamisia, psykologiaa, kirjallista tuotantoa tai hitsaussaumoja.
Kun vanha tehtävän suorite ei enää vastaa uutta tehtävän antoa, syntyy seuraava ikäkriisi. Ongelmana näissä ikäkriiseissä on useimmiten se, että ne eivät näy. Vain niiden oireet (epämääräinen levottomuus, omaan ajatteluun kyllääntyminen, ihmissuhdevaikeudet…) näkyvät ja etenkin tuntuvat.
Siksi tarvitaan viisasta tulkintaa.
Neljänkympin kriisi on mielenkiintoinen. Siinä kehitystehtävänä tuntuu olevan siirtyminen tuottajasta kannattelijaksi.
Se tarkoittaa sitä, että hyväksyy yksilöllisyytensä olevan yhtä tärkeä työväline kuin osaaminen. Tämä itsensä-sellaisuuden-hyväksyminen mahdollistaa siirtymän rakenteiden ulkopuolelta rakenteiden sisälle, osaksi rakenteita. Silloin ihmisestä muuttuu kannattelija, joka mahdollistaa uusien tuottajien syntymisen.
Kannattelija on tuottaja, joka on hyväksynyt olevansa yksi aikuisista.
Hän ei enää katsele ulkoa sisälle. Hän tajuaa olevansa nyt sisällä, osana yhteiskunnan rakenteita, vertaisena vertaisten joukossa. Eikä niinkään huolimatta omasta, erikoislaatuisesta yksilöllisyydestään, vaan juuri sen johdosta.
Jos tähän ei päästä, ihmistä leimaa ulkopuolisuuden tunne. Siinä yksilöllisyyttä ei olla osattu sulauttaa osaksi isompaa kannattelemisen rakenteellista kokonaisuutta. Silloin jäljelle jää puhdas yksilöllisyys – ikään kuin omat kuviot ja omat ympyrät ilman, että nuo ympyrät ja kuviot risteäisivät muiden ympyröiden kanssa. Sellainen näkyy ulospäin epävakautena ja epävarmuutena, mikä heimossa kuin heimossa ei oikein koskaan edesauta sosiaalistumista.
Kannattelijana ihminen tuottaa vakaasti, varmasti ja itseensä luottaen. Kannattelija on pidetty, mutta etenkin kunnioitettu hahmo. Siinä osaamisen kädet yhdistyvät vahvaan selkään tavalla, joka vielä kolmenkympin kriisin kohdalla ei ole ajankohtainen.
Tämäkään vaihe ei silti kestä ikuisuuksia.
Jossain vaiheessa tulee aika päästä irti – kaikesta, lopulta – ja tehdä tilaa uusille kannattelijoille. Silloin on aika siirtyä eteenpäin luovuttamalla osaamisen kapula muille. Kehitystehtäväksi muuttuu luopumisen viisaus, missä hyväksyminen ja oman kannattelemisen näkeminen pelkkänä roolina, ei aitona identiteettinä, tulee keskiöön. Tämä on monelle eläköityvälle keskeinen haaste.
Oikein viisas ihminen osaa elää kaikissa näissä vaiheissa samaan aikaan, jo nyt.
Sellainen ihminen on sekä kuluttaja, tuottaja, kannattelija että luopuja. Sille en ole vielä keksinyt muuta nimeä kuin että onpahan siinä oikein viisas ihminen.
