Kevättalvella sain maastoautokärpäsen pureman.
Näin kaverillani upean Land Rover Defenderin. Hän karautti sillä paikalle kaveriporukan tapaamiseen, ja karautti pois alamäkeen lumipenkan läpi.
Pian kohtaamisen jälkeen tuli korona.
Aloin miettiä lähestyvää apokalypsia. Jollain vehkeellä sitä pitäisi kuljettaa perhe salaiseen piilopaikkaan. Sellainen vehje mieluiten, joka näyttää zombinkestävältä.
Katselin maastoautoja aina silloin tällöin mutta omaa merkkiä ei tuntunut löytyvän. Tykkäsin tietyistä nimistä. Suosikkejani olivat Nissan Patrol ja Isuzu Trooper.
Kesän puolivälissä tajuntaani jysähti Jeep.
Olen aina tykännyt kaikesta amerikkalaisesta. Ja Jeepillähän suuri esikuvani Macgyver ajeli. Bongasin hienon (ja halvan) yksilön Keski-Suomesta, matkustin paikalle julkisilla, ja ajoin kotiin Jeepillä.
Vaimolleni kerroin asiasta paluumatkalla, lähettämällä hänelle sivun ylälaidassa olevan kuvan. Vaimoni vastasi painokelvottomalla tekstiviestillä, joka antoi rivien välistä ymmärtää minun olevan vihoviimeinen idiootti.
Kuvan otti muuten liftari, joka ajeli kanssani Jyväskylästä Tampereelle.
Jeepin omistamiseen liittyy kaikenlaista hauskaa. Kuten esimerkiksi se, että koko ajan saa korjata jotain.
Tarinan juju on tämä: en ole milloinkaan elämässäni korjannut mistään autosta mitään.
Jeepin kanssa pääsin sen sijaan tositoimiin hetimiten.
Ajoimme perheen kanssa Kalajoelle pienelle kesäreissulle. Auto sammui kotimatkalla ja se käynnistettiin varavirralla. Ongelmaksi osoittautui jokin, mistä minulla aiemmin – a.e.J. eli aikana ennen Jeepiä – oli vain utuinen käsitys: laturin hihna oli löysällä.
Ja sitten tapahtui ihme.
Minä. Korjasin. Laturin. Hihnan.
Kolme päivää siinä meni, mutta opin kuin opinkin, miten vuoden 1992 Jeep Cherokeehen (2.1-litraisella Turbo Diesel-moottorilla) vaihdetaan laturin hihna.
Hihnan vaihdon jälkeen seurasi muuta pientä.
Ostin kirpparilta vanhan peltisen työkalupakin, ja vähitellen kasasin sinne ihan mukiinmenevän autonkorjaustarpeiston. Sain naapurilta puhdistusrättejä. Hankin sorkkaraudan osien vääntelyä varten (yllättävän tarpeellinen). Ostin liinoja! Ostin kattotelineet! Ostin vanhoja Jeep-oppaita!
Ostin jopa verkkokurssin siitä, miten auto toimii.
Oleellista on, että opin olemaan aiempaa enemmän käytännön ihminen.
Teorioiden parissa viihtyvä mieleni on nauttinut, kun se on voinut vaihtaa vapaalle käsien räpeltäessä auton alla. Olen iloinnut voidessani saada jotain kuntoon, mikä olisi muuten ollut menossa rikki.
Olen oppinut ennakoimaan vikoja. Avaamaan konepellin kerran viikossa ja katsomaan tarttisko jotain tehrä. Aika usein tarttis.
Viimeksi eilen olin piilopirtilläni, lähdössä kotiin, kun huomasin laturin hihnan taas löystyneen. Aikaisemmin olisin toiminut kuten tahansa järkevä nelikymppinen mies, ja soittanut isälle. Tällä kertaa kampesin rautatangon laturin taakse, työnsin laturin paikoilleen, ja kiinnitin rautatangon moottoritilan laidassa olevaan metallilenkkiin kiinnitysliinalla. Sitten kiristin hihnan, jälleen kerran. Ihan itse! Ilman isiä tai äiteetä! Hyvä minä!
Olin ylpeä.
Ja siinä tarinan opetus.
Vanhan Jeepin ostaminen, ja sen korjaamisen opettelu, on auttanut minua ymmärtämään, että sitä pystyy mihin vain, kunhan rakastaa riittävästi sitä mitä vain.
