Olen vuosia vannonut elokuvan pyhyyden nimeen. Aika monta vuotta, oikeastaan. 7-vuotiaana olin ehtinyt katsoa silloisen lempikuvani, Kadonneen aarteen metstästäjät, kahteenkymmeneen kertaan.
Poikani Aleksanteri tulee hienosti perässä. Hän on katsonut lempielokuvansa, Stephen Kingin kirjan pohjalta tehdyn It-leffan, kymmenisen kertaa. Vielä on kuitenkin vähän matkaa.
Elokuva vie pään hartioilta. Puolentoista tunnin ajan oma, usein melkomoisten huolien kuormittama tietoisuus, korvautuu tapahtumilla, jotka näkyvät oman pään paikalla. Asiat tapahtuvat ikään kuin toisille ihmisille. Eikä mitenkään “ikään kuin”, vaan juuri toisille ne tapahtuvat. Ja vielä leikisti.
Tämä leikisti tapahtuminen, ja toisille, on joidenkin ajattelijoiden mukaan täsmälleen sama kokemus, joka meille tapahtuu. Näiden ajattelijoiden mukaan meidän tietoisuutemme on samanlainen elokuva, joka voidaan nähdä, sen sijaan, että sen kautta nähdään. Tuo äskeisen lauseen erottelu ei ole vain sanaleikkiä. Se on, tämän ajatuksen mukaan, syvällisimpiä mahdollisia kokemuksia ihmisenä olemisesta. Kyky nähdä oma tajunta samaan tapaan kuin elokuva nähdään vapauttaa meidät – ainakin tuoksi havainnoimisen hetkeksi – täydellisesti kaikesta siitä, mikä tajunnassamme meitä piinaa.
Joten, jos teet tänään yhden asian, katso elokuva. Sen ajan olet vapaa. Ja, jos olet valpas, voit olla vapaa myös sen jälkeenkin. Koska se, ystävä kiva, on sinun Todellinen Luontosi: vapaus, rakkaus, luova ilo, tyhjyys, ja kaikki se, mitä tuohon tyhjyyteen ilmaantuu. Joskus siihen ilmaantuu komediallisia aineksia; joskus traagisia; joskus eroottisia; joskus jännittäviä. Kaikki on OK.
Kunhan siihen ei ilmaannu gruusialaisen taide-elokuvan aineksia. Ne, ihan kosmisessakin mielessä, eivät. ole. ok.
