Minulla on teini-ikäinen poika.
On minulla – tai meillä – kaksi muutakin lasta, mutta eipä puhuta heistä. Ei, vaikka kirjoitankin tätä nuorimmaisemme sairaalahuoneessa. Tulehdus, minkä lie aiheuttama, toi meidät tänne. Lähti laskuun modernin lääketieteen avulla, joten kaikki hyvin.
Poikani on isäänsä monessa mielessä fiksumpi tapaus. Tavallinen, kuntoileva nuori, joka on kiinnostunut mopoilusta ja kavereiden kanssa olemisesta. Kavereita on monesta ikäryhmästä, tyttöjä ja poikia, sosiaalinen tapaus. Ja vakaampi päästään kuin isäukkonsa: rauhallinen luonne, ainakin päällisin puolin.
Samaan aikaan olen huomannut teinipoikani muuttuvan minulle ihmiseksi, jonka kanssa en enää jaa samaa syvyyttä kuin aiemmin.
Se on tullut samaa tahtia sen kanssa, kun väliltämme on vähentynyt yhteisten merkitysten jakaminen arjessa.
Suomeksi sanottuna – kuten kaikki teinien vanhemmat tietävät – lapsen puhe muuttuu teinin yksitavuiseksi murinaksi, huoneesta tulee luola, ja muusta sosiaalisesta verkostosta vanhempien kanssa olemisen korvike. Kuten pitääkin, aivan varmasti.
Joka tapauksessa: tämä yhteisten merkitysten vähentyminen on harmittanut minua.
Rakkaan lapsen ja itsen välisen suhteen muuntuminen kapeammaksi on kismittävää. Etenkin kun kaksi nuorempaa jakavat vielä auliisti vanhemmilleen omaa maailmaansa.
Onneksi on äijien ilta.
Ajattelin elvyttää vanhan perinteemme tänään. Se menee näin: katsomme elokuvan yhdessä. Pyrimme komiikkaan, väkivaltaan, tai niiden yhdistelmään. Emme puhu mitään. Syömme nachopeltiä ahmimalla. Poika kittaa Colaa. Minä kittaan kaljan tai kaksi. Olemme keskenämme siinä, kaksi miehenpuolta, ja jaamme kyseenalaisia kokemuksia keskenämme syvän hiljaisuuden vallitessa. Menemme nukkumaan mahat pöhöttäen.
Objektista tulee jälleen subjekti – ja meistä kahdesta taas hiukan kivammat toisillemme.
Sellainen on äijien ilta, enkä malta odottaa sen pariin pääsemistä.
