The Atlantic on Amerikan älymystön ylpeys.
Lehti on ilmestynyt vuodesta 1857 ja tuottaa kuukausi toisensa jälkeen laadukasta huippujournalismia, josta Helsingin Sanomat ja muut kotomaiset laatulehdet ammentavat vettä myllyihinsä.
Hyvä näin. Jättiläisten harteilla on viisasta seisoa.
Minä puolestani olen lehtien rakastaja, ollut aina siitä asti, kun luikin kattoremppaa tekevältä isältäni salaa Friitalan R-Kioskille ostamaan Hämähäkkimiestä tokaluokkalaisena.
Ennen sitä olin väärentänyt äitini nimikirjoituksen Suosikki-lehden tilauskuponkiin, ja kiikuttanut sen postiin. Olin muistaakseni kuusivuotias.
Lehtiä on tullut siis luettua, laidasta laitaan. Viimeaikaisiin kotiinkantoihini ovat kuuluneet maailmaa talouden näkökulmasta tarkasteleva Fortune (kuiva kuin Marie-keksi), menestyksen psykologiaa pohtiva Success (“What Achievers Read” – amerikkalaisemmaksi ei enää pääse!), arvostettu Harvard Business Review, globaalilla otteella uutisia perkaava The Economist (harvinaisen tasapainoinen), ja paras tuntemani yleislehti Esquire.
Tällä hetkellä The New Yorker, hetki sitten tilattu Guardian Weekly, ja Jeep-yhdistyksen Jeepster kuuluvat vakiolukemistooni.
Kun Trump valittiin presidentiksi, olin juuri tilannut yhden maailman arvostetuimmista aikakauslehdistä, eli yllä mainitun The Atlanticin.
Odottelin kohmeisin rystysin sen saapumista postilaatikkooni. Kohta kuuluisin minäkin sivistyneistön creme de la cremeen. Olisin älykköjen kermojen kermassa keitetty munapää, joka tietää kaikesta kaiken. Ostaisin hienon hatun ja kävelisin Reposaaren rantabulevardilla sunnuntaisin vaimoni kanssa, ja sivulliset sanoisivat saarnipuiden lomasta hahmojamme ihaillen: “Katsokaa, siinä menee maisteri Jakonen ja hänen rouvansa.”
Näin ei kuitenkaan käynyt, koska päästyäni sisään maailman arvostetuimpaan aikakauslehteen kuplani puhkesi kuin ilmapallo istumakilpailuissa.
The Atlantic sisältää mielenkiintoisia juttuja, joissa lähes jokaisessa on, otsikkoa myöden, pessimistinen, negatiivinen vinouma. Tutkivan journalismin tarkoitus on nimensä mukaisesti tutkia, tarkastella ja löytää jotain uutta yhteiskunnan rakenteista; jotain, mitä ei olla aikaisemmin nähty. Tutkivan journalismin tarkoitus ei ole kuitenkaan yksinomaan keskittyä siihen, mikä on pielessä.
Tätä tekee The Atlantic voittopuolisesti, ja minun makuuni liian puolueellisesti.
Se ei ole ainoastaan demokraattien tai vasemmiston äänenkannattaja. Sen jutuista tuntui puuttuvan halu ymmärtää sitä osaa kansasta, jota Hillary Clinton pahamaineisesti nimitti “roskasakiksi”.
Tuon halun puuttuminen on osasyy siihen tilanteeseen, jossa nyt olemme – näin ainakin sanoi, ja mielestäni viisaasti sanoikin, yhdysvaltalaisfilosofi Ken Wilber kirjassaan Trump ja totuuden jälkeinen maailma.
The Atlanticista on haastavaa löytää artikkeleita, jotka käsittelisivät amerikkalaista yhteiskuntaa ja sielunmaisemaa sen alempia kerroksia ymmärtäen. The Atlantic on paraatiesimerkki Yhdysvaltoja epävakaan mannerlaatan lailla halkovasta kahtiajaosta republikaanien ja demokraattien välillä. Julkaisu on kuorossa laulamista – välillä huutamista – niille, jotka ovat lehden kanssa jo valmiiksi samaa mieltä.
Nyökyttelyjournalismi ei ole sama asia kuin tutkiva journalismi. Kun luen hyvää lehteä, haluan saada uusia ajatuksia ja näkökulmia, jotka eivät toistuvasti kumpua samasta ideologisesta lähteestä. Koska sain haluamastani vain ensimmäisen osan, lakkasin tilaamasta maailman arvostetuimpiin kuuluvaa aikakauslehteä.
Ehkäpä haastaakseni ajatteluani palaan sen pariin taas kohta uudestaan.
