Olen kirjoittamassa uutta kirjaa.
Sen nimi – työnimi – on Kokonaisuuden johtamisen taito. Sen sisältö on kuvata käsitettä nimeltä “monimaisemainen yhteiskunta”.
Katsohan, yksi omituisimpia asioita on mielestäni se, että oletamme toisten ihmisten näkevän edessään samanlaisen todellisuuden kuin mekin näemme. Käytännön kokemus sotii kuitenkin tätä oletusta vastaan. Emme ymmärrä toisiamme, itseämme, tai maailman monimutkaisuutta.
Tarjolla avuksi on monia yksiulotteisia selityksiä. Tai, paremminkin, nuo yksiulotteiset selitykset ovat osa kompleksisempaa kuvaa. Yritän kirjassani (ja tässä) avata tuota kuvaa mahdollisimman yksinkertaisella tavalla.
Jotta monimutkaisuutta voidaan kuvata yksinkertaisesti, on parasta turvautua vertauskuvaan.
Kuvittele siis kerrostalo, jossa on neljä huonetta pohjapiirroksena. Jokaisesta huoneesta avautuu omanlaisensa näköala. Tähän tapaan:
Vasemman puoleisista huoneista avautuu todellisuuden sisäinen, subjektiivinen puoli – ajatukset, tunteet, arvot.
Oikean puoleisista huoneista näkyy puolestaan todellisuus ulkopuolelta, objektiivisesti – asiat, systeemit, materiaalit.
Molemmat puolet ovat ihan yhtä tosia: vasemman puolen asiat vain tulkitaan (hermeneutiikan, totuudellisuuden, rehellisyyden, oikean tulkinnan kautta) kun taas oikean puolen asiat havainnoidaan (empiirisesti, mallintamalla, mittaamalla, ja niin edelleen).
Ylähuoneet kuvaavat yksilöä – minua.
Alahuoneet kuvaavat yhteisöä – meitä.
Ylävasen näkökulma kuvaa minua sisältä päin (mielen näkökulmasta). Yläoikea kuvaa minua ulkoa päin (toiminnan näkökulmasta). Alavasen kuvaa meitä sisältä päin (kulttuurin näkökulmasta). Alaoikea kuvaa meitä ulkoa päin (systeemin näkökulmasta).
Näin:
Jokainen näkökulma tarjoaa siis näköalan maailmaan. Oleellista on tämä: yksikään näistä ei ole yksinään väärässä, eikä yksinään oikeassa. Todellisuus on neliulotteinen. Parhaat tulokset saadaan, kun otetaan huomioon kaikki neljä puolta asiaan kuin asiaan. Näille näkökulmille voidaan antaa muistisääntönä nimet.
“Visionääri” (ylävasemmalla) on se puoli minua, joka näkee sisäisen minut sisältä käsin: ajatukset, tunteet, ideat, suunnitelmat, haaveet, toiveet, arvot, ja niin edelleen, ovat Visionäärin maailmaa.
“Toimija” (yläoikealla) on se puoli minua, joka kaipaa tekemistä, mitattavuutta, suorituksia, havaittavaa kehitystä, ja niin edelleen.
“Vuorovaikuttaja” (alavasemmalla) on se osa minua, joka kaipaa kuulua yhteisöön. Vuorovaikuttaja on kiinnostunut yhteisesti jaetuista sisäisistä asioista, arvoista, merkityksistä, dialogista, yhteisestä resonanssista.
“Systeemikko” (alaoikealla) on se puoli minussa, jonka täytyy nähdä asiat isomman kokonaisuuden osana. Systeemikko ymmärtää asioiden yhteisvaikutusta, järjestelmien toimintaa, systeemistä ennakointia, ja infrastruktuurien kudelmaa.
Neljä erilaista kieltä
Yleensä, kuitenkin, meillä on niin sanottu näkökulmapainotus. Meillä on luontainen näkökulma – yksi neljännes todellisuuden näköalasta – joka dominoi havaintokenttäämme. Kun Vuorovaikuttaja kaipaa dialogia ja jakamista, Visionääri haluaa vain kertoa omat (yleensä parhaat) ideansa, Systeemikko tarvitsee strategista ymmärrystä, ja Toimija haluaa vain tietää mitä seuraavaksi tehdään, soppa on valmis. Etenkin, jos kyseessä on yrityksen johtoryhmä.
Meillä on, yksinkertaisesti, neljä erilaista kieltä, joita puhumme. Voimme oppia ymmärtämään toisia kieliä, koska ne lopulta puhuvat samasta asiasta. Hieman vain eri näkökulmista. Vaikka näkymä olisi erilainen, asia sen taustalla voi olla yksi ja sama – esimerkiksi “Mihin suuntaamme strategisen painopisteemme loppuvuonna?” tai “Mikä olisi kiva kesänviettopaikka koronakriisin aikana?”.
Jos todellisuus olisi yksinkertainen, voisimme lopettaa tähän.
Maisemat eri kerroksista
Todellisuus ei kuitenkaan ole yksinkertainen, vaan moniulotteinen. Seuraava tekijä – ja ehkä kaikkein merkittävin, ja samaan aikaan vähiten huomiota saanut tekijä ihmisten, todellisuuden, ja johtamisen ymmärtämisessä – on maisemien käsite. Lisätään siis kerrostaloon ne kerrokset.
Kuviossa keltaisella on neljä kerrosta. Jokaisesta kerroksesta avautuu hieman edeltäjäänsä laajempi maisema. Ajattele vertauskuvana ihan todellista kerrostaloa. Ykköskerroksesta näkyy oma piha; kakkoskerroksesta näkyy jo muidenkin pihat; kolmoskerroksesta näkyvät kaikki maailman kerrostalot; neloskerroksesta näkyy mikä yhdistää (ja erottaa) kaikkia maailman kerrostaloja.
Kerroksia on useampiakin – kellarista puhumattakaan – mutta yksinkertaisuuden nimissä pysytellään nyt näissä neljässä.
Näille kerroksille annetaan tutkimuksessa erilaisia nimiä. Tässä ne, joita minä usemmiten käytän.
On siis:
- ykköskerroksen itsekeskeinen maisema,
- kakkoskerroksen ryhmäkeskeinen maisema,
- kolmoskerroksen globaali maisema, ja
- neloskerroksen postmoderni maisema.
Toiset nimet näille ovat esimoderni (kaksi ensimmäistä kerrosta), moderni, ja jälkimoderni maailmankuva. Yksikään niistä ei oikein ymmärrä toinen toistaan. Toisin sanoen, jokainen ajattelee olevansa yksinään oikeassa, ja haluaisi muiden joko lakkaavan olemasta, tai muuttavan mieltään.
Oleellista on muistaa nämä seitsemän asiaa kerroksista:
- jokaisella kerroksella on omanlaisensa “Pyhä”
- tämä “Pyhä” määrittää, mikä sille on kaikkein tärkeintä
- jokainen kerros kykenee näkemään vain tietyn alueen todellisuutta
- ykköskerroksesta ei kyetä näkemään samaa maisemaa kuin kakkoskerroksesta
- tietyn kerroksen maisema on mahdollista nähdä – fyysisesti, konkreettisesti nähdä – vain ja ainoastaan kasvamalla sisäisesti tuohon seuraavaan kerrokseen
- kasvu kerrosten välillä on ensisijaisesti sisäistä (vasemman yläkulman) tietoisuuden ja ajattelun kasvua
- useimmat ihmiset maapallolla eivät ole vielä kasvaneet kolmanteen kerrokseen asti
Seitsemäs kohta tarkoittaa sitä, että valtaosa maailman väestöstä – arviolta 60–70 prosenttia – näkee edessään ei-globaalin maiseman. Se, mitä he näkevät on, sen sijaan, ryhmäkeskeinen (tai itsekeskeinen) maisema. Tämä tarkoittaa sitä, että suurimmalla osalla maailman aikuisväestöstä on identiteetti, ajattelutaidot, ja maailmankuva – kaikki tämän “maiseman” osatekijöitä, eli kehityslinjoja, toisin sanoen tekijöitä, jotka ikään kuin värittävät tämän maiseman (tullaan tähän myöhemmin, toisessa kirjoituksessa, ja tuossa tulevassa kirjassa, tarkemmin) – samalla tasolla kuin Natsi-Saksassa operoitiin.
Tämä kehityspsykologinen tosiseikka ei poistu polkemalla jalkaa. Se poistuu kehittymällä seuraavaan kerrokseen.
Mikä on pyhää?
Katsotaan vähän tarkemmin vielä tuota ajatusta “pyhästä”.
Itsekeskeiselle maisemalle pyhää on yksilön vapaus. Täältä maailmaa katsovat päiväkotilapset, rikollisjengit, gangstarapparit, ja Yhdysvaltain presidentti.
Ryhmäkeskeiselle maisemalle pyhää on ryhmäkuri. Tämä maisema on tyypillinen armeijalle, katoliselle kirkolle, ja marssimusiikille.
Modernille maisemalle pyhää on yhteiset oikeudet, tiede, menestys, ja meritokratia. (Nämä pyhän painotukset, kaikissa kerroksissa, vaihtelevat myös tyypin mukaan – siitäkin lisää tuonnempana, kirjassa).
Postmodernille maisemalle pyhää on vähemmistöjen oikeudet ja oikeuksien ulottaminen sinne, mihin moderni maailma – Valistuksen ajan ja Ranskan sekä Yhdysvaltain vallankumouksen myötä syntynyt maisema – ei niitä vielä ole ulottanut.
Homman juju on tämä: meistä jokainen on syntynyt maan pinnan tasalla, ja kasvanut elämänsä ensimmäisten vuosien aikana ykköskerrokseen. Osa meistä jää pysyvästi ottamaan huilia tuolle tasolle. Ne, kenessä evoluutio – sisäinen, tietoisuuden kehitys, vasemman yläkulman kamaa – jatkaa kulkuaan, kasvaa kakkoskerrokseen, ja omaksuu ryhmäkeskeisen identiteetin.
(Pitää muistaa, että nämä ovat syvärakenteita. Pintarakenteet vaihtelevat. Ryhmäkeskeinen identiteetti voi olla ihan erilaisilla hahmoilla, natseilla ja punkkareilla; äärioikeistolaisilla ja äärivasemmistolaisilla; muslimeilla ja kristityillä; ja niin edelleen.)
Tietoisuuden evoluutio – sama voima, joka operoi jokaisessa näkökulmassa – menee siis eteenpäin näiden kerrosten kautta. Jokaisella on yhtäläinen oikeus jäädä paikalleen ykköskerrokseen, tai kakkoseen, tai kolmoseen, tai neloseen. Sillä ei ole väliä. Oleellista on vain se, että ihminen olisi mahdollisimman terve ja hyvinvoiva, missä kerroksessa tahansa hän onkaan.
Tätä sanotaan horisontaaliseksi hyvinvoinniksi. Parhaiten sen ymmärtää, kun lisätään kuvioon vielä kolmas elementti (aiemmat osat ovat siis näkökulmat ja niiden tuottamat näköalat; ja kerrokset ja niiden tuottamat maisemat). Tämä kolmatta elementtiä sanotaan olotilaksi. Niitä on – laskutavasta ja tilatyypistä riippuen – kolme keskeistä, tämän argumentin kannalta. Näin:
Olit sitten missä kerroksessa tahansa, tai näitpä sitten millaisen näköalan tahansa, olet aina jossain olotilassa.
Olet joko:
- kriisitilassa
- normaalitilassa
- kasvun / kukoistuksen tilassa
Miten selviytyä kriisissä, ylläpitää normaalitilaa, ja kasvaa kukoistukseen
Kriisitilassa tärkeintä on turvallisuus, vakaus, ja selviytyminen. Normaalitilassa tärkeää on hyvien asioiden ylläpitäminen. Kasvussa ja kukoistuksessa tärkeää on kehittää ja luoda uutta.
Oleellista on, että huolimatta siitä, missä tilassa olet nyt, tulet jossain vaiheessa olemaan jossain toisessa tilassa. Kerrokset ovat verrattain pysyviä – kun olet kasvanut kolmoskerrokseen, sen maisema pysyy – mutta tilat tulevat ja menevät. Rationaalinen globaali aikuinen voi taantua hetkessä vaikkapa suuttuessaan jalkaa polkevaksi pikkulapseksi (ykköskerroksen maisema), mutta palaa kuitenkin takaisin peruskerrokseensa ennemmin tai myöhemmin.
Tilojen suhteen on tärkeää harjoittaa kykyä olla niissä kaikissa tietoisesti. On tärkeää varautua kriisiin; on tärkeää osata ylläpitää hyvää normaalitilaa; ja on tärkeää opetella kehittämään uutta kukoistusta. Ja kaikessa tässä on aina mukana neljä puolta. On mielen (vasen yläkulma / psyyke), kehon ja toiminnan (oikea yläkulma / biologia), vuorovaikutuksen (vasen alakulma / kulttuuri) ja yhteiskunnallisten rakenteiden (oikea alakulma / systeemi) kriisiä, normaalitilaa, ja kukoistusta.
Tässä hetkessä – koronakriisin aikaan – olemme globaalisti kriisissä. Samaan aikaan tärkeää on ylläpitää normaaleja toimintoja, rakenteita, vuorovaikutusta, ja mieltä, niin hyvin kuin mahdollista, ja ennakoida tulevan kukoistuksen mahdollisuuksia.
Monimaisemainen yhteiskunta ja todellisuuden kerroksellinen luonne tarkoittaa sitä, että tosi monelle meistä ihmisistä tämä menee yli hilseen.
Moni pitää pandemiaa huijauksena – koska virusten olemassaolo, tartuntakaavat, ja sen sellaiset vaativat kolmoskerroksen tietoisuutta, kolmoskerroksen maisemaa, kolmoskerroksen maailmankuvaa jotta ne nähtäisiin.
Tätä en voi painottaa tarpeeksi: tietyt asiat ja ilmiöt eivät ole (vielä) olemassa, jos (ja kun) maailman näkee ykkös- tai kakkoskerroksesta. Sieltä ei havainnoida tieteellisiä ilmiöitä, tai LGBT-oikeuksia, tai tasavertaisia oikeuksia eri rotujen välillä – koska ne eivät näy tuosta kerroksesta. Se on ihan sama kuin yrittäisimme nähdä kaikki kerrostalot, vaikka omalta ykköstason parvekkeeltamme näkyy vain ja ainoastaan oma piha.
Ainoa tapa nähdä globaaleja – tai tieteellisiä, tai universaalien oikeuksien mukaisia – ilmiöitä, on kasvaa sille tasolle, josta tuo maisema on mahdollista nähdä.
Tästä voisi kirjoittaa niin paljon enemmän – ja kirjoitankin! – mutta ehkä tämä riittää tältä erää. Toivottavasti tästä on apua maailman jäsentämisessäsi. Elämme omituisia aikoja, mutta onneksi yhteen asiaan voimme itse vaikuttaa: oman ajattelumme kirkkauteen, ja sielumme syvyyteen.
Ensi kertaan.
